Voi tauti

Jos eräs ystävä kokee aina valittavansa blogissaan kurjasta työpaikastaan, musta tuntuu etten puhu muusta ja päivitä muuta kuin sairaskertomuksia (vain viimeiset ehkä 4 vuotta..). Jos et jaksa lukea, klikkaa itsesi äkkiä vaikka ..öö.. Koti ja Keittiö -lehden sivuille.

Täällä nimittäin oksennetaan. Tai yksi pieni perheenjäsen, jonka pikkusisarus tulee varmaan perässä, kun aina ottaa isommastaan mallia. Tai sitten tämä johtuu eilen aloitetuista immune system boosting -kuurista, jonka paikallinen korvalääkäri määräsi tarkoituksenaan vahvistaa toisen luontaista puolustusjärjestelmää kaiken maailman flunssia vastaan ja näin ehkäistä uusia korvatulehduksia ja niiden seurauksia. Kuuri sisältää erilaisia pro- ja prebiootteja 10 päivän jaksoissa 3 kk ajan, sekä jonkin mineraali-kystiini-a-vitamiini-yms-valmisteen, jota pitäisi ottaa 3 krt päivässä myös 3 kk. Googlen avustuksella sain käsityksen, että aika monet lapset täällä vetävät samaa kuuria infektiokausina, toiset pysyvät terveinä, toiset ei. Mutta nyt oksennetaan.

Kurjinta tässä tietty juuri nyt on se, että Suomeen pitäisi päästä käymään muutaman päivän kuluttua. Kahden mahdollisesti kipeä tenavan kanssa on ihqua matkustaa, varsinkin yksin. No, toisella sentään taas henki kulkee, vaikka vielä 4 päivää sitten oli yöllinen sairaalareissu Switzerlandiaan hyvin lähellä hengenahdistuksen (lue infektioastma) takia. Onneksi on lääkkeitä varastossa, ei tartte pihtailla..

Mä tässä laskeskelin, että ollaan asuttu täällä vajaa 4 kuukautta ja lapsilla on ollut vesirokko, 3 vatsatautia, 4 flunssaa ja korvatulehdus. Ja medän historiaa tuntien tämä on vasta alkusoittoa. Ja ei, kyse ei ole huonosta käsihygieniasta, näkisitte, miten meillä lotraraan, hierotaan ja desinfioidaan eikä mihinkään liukuhihnankaiteisiin tms. ole lupaa koskea. Ihan oikeasti, tähän on tultu. Aamupalalla multivitamiineja ja omega kolmosta ja äidin vakioaamiainen, lasi Beroccaa. Jos olisin minä AEL (aikana ennen lapsia), nauraisin kippurassa tällaiselle hysteerikolle ja valistaisin "liiasta hygieniasta" tai jostain muusta hyväätarkoittavana, mutta aiheesta In real life mitään tietämättä. Mutta tämä on nyt meidän todellisuutta, taas kerran. Onneksi tämä talvi jää lyhyemmäksi kuin Suomessa. Ja lapset kasvaa koko ajan, kyllä tämä joskus helpottaa. Eikä kukaan ole hengenvaarassa tai vaikeasti sairas. Toiset lapset sairastavat pienenä paljon (varsinkin he, jotka ovat perineet äitinsä tehokkaat korva-nenä-kurkkutautigeenit) ja se siitä. Välillä vaan syö naista tämä sairaan kaunis elämä. Nyt yläkerrasta kuuluu lupaava huuto:

Äiti, maha ei oo enää yhtään kipee!

Nähdään pian!

Pitkästä aikaa

täällä taas. Ei sen takia, ettei olisi mitää kirjoitettavaa, mutta jotenkin on ollut liikaakin asioita päässä ja nyt on sisko ja sen poikaystävä kyläilemässä pari päivää. Ja pikku-O ehti sairastua uuteen flunssaan ja pari yötä meni hengitystä avaavia inhalaatioita tupsutellen. Vähän tööt olo. Seliseli.

Tänne on tullut syksy (melkein voisi sanoa talvi) sitten viime postauksen. Meidän takapihan pulkkamäki on saanut pysyvän lumen huipulleen, aivan mahtavan näköistä tällaisena kirkkaana ja kylmänä päivänä. Tai no, on siellä vähän plussaa, aamulla oli ekaa kertaa pakkasta jopa 1 aste.

Ja huomasin makuuhuoneen ikkunasta, että tämän tontin toisella laidalla laiduntaa lehmiä. Ilmankos täällä on kärpäsiä niin paljon. Tässä ikkunasta otettu kuva. Siellä ne jolkottavat puiden katveessa ja syövät jäistä ruohoa. Tuo ylhäällä vasemmalla näkyvä valkoinen piste on meidän lähin hiihtokeskus.

Mietintämyssyt siis visusti jo säänkin puolesta päässä, mutta olemme alkaneet pohtia vaihtoehtoja ensi vuodelle. Haagin sopimus pitäisi allekirjoittaa piakkoin, mutta vähän leikimme muillakin ideoilla. Se paketti, joka täältä sinne siirtyville työntekijöille tarjotaan, ei olekaan ihan sitä, mitä monet odottivat. Aika moni vanhoista työntekijöistä onkin päättänyt olla lähtemättä=irtisanoutua. Me nyt sitten laskeskelemme, harkitsemme ja punnitsemme, että kannattaako vaiko ei. Sillä seuraava etappi tulee olemaan pidempiaikaisempi, ihan lasten takia. Ei ole hyväksi pienelle ihmiselle muuttaa joka vuosi tai edes joka toinen, niinkus tiedätte. Suomeen emme varmaankaan ole palaamassa, ainakaan ihan vielä. The world is our oister ja sitä rataa..

Tässä vielä naapuritalon 6v-synttärikemuista eilen kotiinpalannut sokerihumalainen prinsessa. Jolla menee nyt hyvin koulussa ja jolla on kaksi hyvää kaveria ihan meidän nurkilla :) ja korvien jälkitarkastus huomenna.

Arki, ja hyvä niin

Jotensakin niin kiva, tavallinen tiistai. Johtuukohan siitä, ettei tarvitse olla huolissaan kipeistä lapsista tai siitä, että C viihtyy koulussa tai siitä, että aurinko pilkahtelee lämpimästi sen sumun raoista, joka peittää takapihan vuoret kokonaan. "Puhdas koti, parempi mieli" - no siitä se ei ainakaan johdu.

Näin kesäiseltä täällä näyttää vielä keittiön ikkunasta, mutta älä anna sen hämätä. Paikalliset lapset on puettu jo tiiviisti toppatakkeihin, tosin alaosana saattaa olla ohuet sukkikset ja pikku hamonen. Minä nyt kuitenkin odotan, että mittarin lukema lähestyy nollaa tai on edes alle kympin ennen, kun vuoraan lapseni vanuun.

Ritari valmiina kärpäsjahtiin. Niitä riittää, sekä ystäviämme hämähäkkejä. Vähän ovat jo onneksi kohmeessa. Ovat isoja ja ällöttäviä, ne hämikset.

Muistatteko, kun lapsena kerättiin Barbie-tarroja tarrakirjaan? Meidän supermarketista saa nyt jokaista käytettyä 10 egeä kohti yhden paketin meriaiheisia tarroja aika kivaan ja informatiiviseen kirjaan. Jos osais ranskaa, vois oppia aika paljon. Äitikin on innostunut näistä. Toi Mikki ei kuulu joukkoon. Se vaan änkeää mukaan joka paikkaan.

Tai ehkä tämä hyvä tiistaifiilis johtuu siitä, että parin viikon kuluttua pakkaan ylläolevat hygieniavälineet ja tulen lasten kanssa ihan pikavisiitille sinne Pohjolaan. Kotiäidin arkea, sitä ajoittain tylsää, puuduttavaa ja yksinäistäkin (vai olenko ainoa?), kestää ihan helposti, kun on tiedossa jotain kivaa, mitä odottaa. Vaikkei varsinaisesti olekaan koti-ikävä/Suomi-ikävä, odotan innokkaasti sitä, että lapset pääsevät mummoloimaan ja itse saan vähän omaa aikaa ja ystävien seuraa. Jeejee.

Tällaista täällä tänään, à bientôt!

Vuorisaarnaa..

Sääennustus lupasi hyvää ilmaa, aurinkoa ja +21. Satoi vettä, mutta toivoimme parasta ja hyppäsimme pikkuautoomme. Ja kas, pilvet jäivät taakse sekä alapuolelle, kun ajelimme Chamonix:hin. Tunnelma huipussaan, jos takapenkin vastarannankiiskeilyä ei oteta huomioon. "Miks pitää mennä vuorille?Miks ei voi olla vaan kotona?Miks on pakko istuu autossa?En Haluu.Mä en tuu." Ja sitä rataa.

Tarkoitus oli mennä patikoimaan ylös, mutta juuri ne telecabinit oli suljettuna, joita me olisimme tarvinneet. Ja alle kolmevuotiaita ei oteta siihen ainoaan, hurjaan kilometrien nousuun, joka oli auki. Päädyimme dallaamaan pitkin kylää ja ihastelemaan syksyisiä Alppeja jäätikköineen alhaalta päin. Ihan T-paitakeli vielä. Ihan jees.

Kuten kuvasta näkyy, puut alkavat nyt vaihtaa väriään täälläkin kolkassa, mutta tosi vihreää vielä ja kukat kukkivat iloisesti tulevasta talvesta tietämättöminä.

Jonkin aikaa jaksoimme, sitten luovutimme. "Mä haluun kotiin, täällä on tylsää. Mennään jo." Ja mielessämme laskeskelimme eräänkin tulevan eläkeläisen lennättämistä tänne talvella, jotta saisimme kaivaa lumilaudat naftaliinista ja palata Chamonix:hin -- ilman lapsia.

Korvia

Terkut EuroDisneystä! Oli hupaisa paikka. Joku voisi sanoa, että hirveä, tekemällä tehty keinotodellisuus, mutta entä sitten? Lapsilla on kivaa, aikuisilla myös, suuri osa ihmisistä hymyilee ja missään ei tule sellaista oloa, että anteeksi kun olen olemassa ja vielä lasten kanssa tulen häiritsemään aamiaistanne/illallistanne/uintihetkeänne. Reality escapea parhaimmillaan. Tykkäsin. Kivoja härveleitäkin, ei tarvitse taas kieppua vähään aikaan. Ja arvatkaahan, mikä elämys oli eräälle nähdä kaikki ihan oikeat prinsessat. Heistä tulemme puhumaan kauan.

Onneksi ehdittiin heilua hurmiossa mikinkorvat päässä, sillä nyt se arkitodellisuus ja syysinfektiokauden avajaiset alkoi, tänäkin vuonna. C sai ärhäkän korvatulehduksen flunssan jälkitautina ja kai on taas jotain liimakorvan tynkää kehittymässä, ehkä. Korvalääkäri oli kovin ..ööö.. ranskankielentaitoinen. En ole ihan varma, missä mennään. Jälkitarkastuksessa selvinnee lisää ja se on kuulkaa google translate auki taas vastaanotolla hyvin tanakasti. Pääasia, että saatiin jos jonkinlaista rohtoa. Toivoa saattaa, että pikkuveljen korvat selvisivät säikähdyksellä tai ainakin paranevat ilman antibiootteja, kun on raukka joutunut niitä popsimaan vähän liikaa nuoreen ikäänsä nähden. Ja onni onnettomuudessa, että nyt tiedetään ainakin yksi "meidän alan" spesialisti näillä tienoilla. Vaikkei olekaan yhteistä kieltä, korvat on.

Päivityksiä Pariisista

No niin, täällä ollaan. Päästiin reissuun kaikesta sairastelusta huolimatta. Lapset alkoi olla jo lähes kuosissaan ja minä, noh, jos saa valita yskiikö kotona vai Pariisissa, valitsin jälkimmäisen. Kävin alakerran apoteekista just hakemassa jotain suihketta lievästi särkeville poskionteloilleni: Euvanol, traitement local d'appoint en cas de rhume et de rhinopharyngite. Hyvä. Vielä kun tämän viskibasson saa nostettua pari oktaavia korkeammalle, niin yhä parempi. Ja jos ei saada täältä mitään basillin muotoisia kotiin viemisiä, ihan parasta.

Jalat, isot ynnä pienet, jomottelevat kaikesta kävelystä, mutta hyvin jaksettiin dallata pitkin katuja. Ja tietty metrolla pisimmät etäisyydet. Parasta antia lasten mielestä oli Centre Pompidoun lapsille suunnattu näyttely/työpaja, jossa vietimmekin sitten lähes koko museovierailun.

Ai niin, käytiinhän me myös maisemia ihailemassa ylimmästä kerroksesta. Desipelit alkoi olla sitä luokkaa, ettei rohjettu käydä (tai myös hienovaraisesti vihjattiin et jos nyt ei s'il vous plait) näyttelyjä katsomassa. Mutta kivaa oli ja tänne ens kerralla taas uudestaan.

Ja pakko oli tietysti käväistä maisemia ihailemassa myös täältä. Oli hyvää energianpurkua eräillekin vekkuleille kävellä portaita ylös ja alas, ja kiitettävää reisijumppaa myös allekirjoittaneelle.

Vähän on ikävä meidän karvaista ystäväämme kotona ja mietimme, miten mahtaa siellä mouruta ikävissään, juuri uuteen ulkoilmaelämään tottuneena taas sisälle vangittuna, mutta ei tämä tähän lopu, ehei. Huomenna, jos Luoja ja äidin hermot suo, on tarkoitus hypätä lähijunaan ja viettää vielä kaksi päivää Disneylandiassa. Yhtäaikainen innostus ja ahdistus :) Tyttäremmehän on saikulla to asti, että hyvin ehtii. Palaan tähän koetukseen ja siitä selviämiseen myöhemmin. Tässä vielä kuva eräästä ranskalaisesta kisusta, jolla on makeet bootsit.