Avaimet käteen

No nyt ne on taskussa, uuden kodin avaimet. Ja niitähän riittää. On etuoveen, autotalliin, takaoveen, postilaatikkoon, porttiin, sähkökaappiin ja mihinhän vielä. Täytyy olla tarkkana. Käytiin illalla fiilistelemässä ja nähtiin ohimennen meidän uudet naapurit, sveitsiläinen perhe, joka asustaa siis paritalon toisessa päädyssä. Vilkutteluasteelle jäätiin, mutta toivottavasti tutustumme, sillä heillä on kaksi pientä poikaa, joista olisi O:lle paljon iloa.

Tuollaisia samantyylisiä taloja on paljon naapurustossa. Aika läheltä alkaa teollisuusalue, jossa on onneksi isoja ruokakauppoja ja muita välttämättömyyksiä silloin, kun ei pääse autolla paremmille apajille. A kulkee autolla töissä Sveitsin puolella ja kun tuo julkinen liikenne ei ole ihan totutun helsinkiläisen tasoa, liikutaan päivisin just sen verran kodin läheltä, kun lasten jalat jaksaa tai pyöräillen uskaltaa. Kylän keskustaan on pari kilsaa, jotka on taitettava koulun takia neljästi päivässä sitten, kun koulu alkaa syyskuun alussa.

Tänään pitäis mennä lattiamoppi+roskalaatikko+lamppu+matto+vessapaperiyms.ostoksille illalla, jotta voidaan laittaa paikat valmiiksi viikonloppuna saapuvia huonekaluja varten. Turhauttavaa tappaa aikaa hotellilla, kun olis paljon muutakin tehtävää. Mutta minkäs teet, kun bussit ei tähän kyläpahaseen pysähdy. Lapsetkin turhautuvat täällä, toinen on addiktoitunut tv:stä tulevaan , ranskaksi puhuttuun Winxiin (ihan kamala piirretty, joka koukuttaa pieniä tyttöjä) ja toinen heittelee leluja pitkinpoikin ja tekee mitä vain saadakseen huomiota.

Nyt on äidin lyhykäinen laatuaika blogin parissa taas näköjään ohi, palaan paremman tarinoinnin ja enempien kuvien kera myöhemmin. Au revoir.