Kuten ehdin jo manata, lumet ovat kaikonneet, toistaiseksi. Löysimme onneksi hyvän sisäliikunta- ja ajanvietekohteen, jonne voi helposti mennä viettämään sadepäivää lasten kanssa. Vitam parkista puolen tunnin automatkan päästä löysimme tenaville mahtavat pulikointialtaat (äidille ihanan span, jos sinne joskus pääsisi) ja suuren seinäkiipeilyalueen, jossa oli ihan ruuhkaksi asti väkeä. Mummosta taaperoon kiipeili seinillä, köysien varassa tahi ilman. Oikeasti, nuorimmalla oli vaipat ja vanhin oli varmaan 80v. Ihan sisäsyntyinen juttu näköjään näille vuoristoihmisille, peace of cheese cake.
Tämä seinäkiipeilyhän on A:n vanha yliopistoaikainen harrastus, jonka pariin hän on halunnut lapset tutustuttaa jo pitkään. Nyt taisi löytyä oikea paikka. Harmi, ettei ollut kameraa mukana. Sitten seuraavalla keikalla. Siellä se meidän neiti kiipesi helposti yli 8 metriin ja pikku O:kin eteni ainakin kolmeen. On se lapsille helppoa, kun eivät osaa pelätä ja luottavat sokeasti köyden varmistajaan, eli daddyyn. Ai niin joo, siis kyllähän munkin pitäisi luottaa, onko tämä nyt jokin alitajunnasta kumpuava avioliitto-ongelmien ilmentymä? No ei vaineskaan. Se onpi enempi tuo korkeanpaikanjännitys, mikä aina laittaa mun kädet vapisemaan.
Nyt pitänee lopettaa, lapset ovat umpiväsyneitä, riekkuvat ja huutavat täysillä "Kohtalon yö! Äiti, mitä se tarkoittaa?"
Nyt pitänee lopettaa, lapset ovat umpiväsyneitä, riekkuvat ja huutavat täysillä "Kohtalon yö! Äiti, mitä se tarkoittaa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti